perjantai 29. lokakuuta 2010

Maisa on pikkulasten katselukirjojen kuningatar


Lucy Cousins: Esitys alkaa, Maisa! Maisan leikkisä näyttämökirja. Suomentanut Anneli Heimonen. 15 sivua. WSOY 2010.

Lucy Cousins: Maisan suuri sanakirja. Suomentanut Anneli Heimonen. 300 tärkeää sanaa. 25 hauskaa läppää. 58 sivua. WSOY 2006, 2. Painos 2010.

Lucy Cousins: Maisan mainiot kulkuneuvot. Suomentanut Anneli Heimonen. 15 sivua. WSOY 2010.

Lucy Cousins: Minä olen paras! Suomentanut Anneli Heimonen. 30 sivua. WSOY 2010.


Brittiläisen Lucy Cousinsin (s. 1964) luoma kuvakirjahahmo Maisa-hiiri täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Cousins vierailee myös Helsingin kirjamessuilla.

Maisa on Eric Hillin Puppe-koiraa feminiinimpi vastine katselukirjaikäisille pikkulapsille.

Maisalla on paljon eläinystäviä, joiden kanssa se seikkailee rajatussa ja turvallisessa arkisessa miljöössä. Maisa-kirjojen tunnusmerkkinä on vahva musta ääriviiva ja räväkät, iloiset ja isot yhtenäiset väripinnat.

Maisa-kirjoissa on aurinkoinen perusharmiton vire: kirjoillaan Cousins haluaa viestiä lapsille turvallisuutta ja välittämistä.

Tänä vuonna WSOY on julkaissut monia Cousinsin Maisa-kirjoja.

Maisan suuri sanakirja on avuksi lapsen kielen oppimiseen. Isokokoisessa kirjassa on “300 tärkeää sanaa” eri aihepiireistä (mm. pukeutuminen, kodin esineet, ystävät, maatalon elämää, kulkuvälineet, puutarha, leikki jne.). Kirjassa on myös pieniä kurkistusluukkuja.




Maisan mainiot kulkuneuvot kuuluu Maisan tietokirja –sarjaan. Maisa kokeilee erilaisia tapoja liikkua paikasta toiseen: eksoottisimpia ovat höyryveturi ja kuumailmapallo. Läppiä ja vetoliuskoja ja pyörylöitä liikuttamalla kulkuvälineet saa liikkeelle.




Esitys alkaa, Maisa! tekee kunniaa klassiselle kolmiulotteiselle ns. näyttämökirjalle. Maisa eläinystävineen valmistelee esitystä ja kirja huipentuu hienoon kolmiulotteiseen näytökseen. Bravo!

Minä olen paras! on ihan uudentyyppinen Cousinsin peruskuvakirja, jossa ei ole läppiä ja luukkuja lainkaan. Kuvakirja on uuden sarjan avausteos ja esittelee omasta mielestään kaikessa ylivertaisen koiran. Sillä on ystävinä leppäkerttu, myyrä, hanhi ja aasi. Koira rakastaa ystäviään pidäkkeettömästi, mutta:



Minä rakastan heitä.
He ovat kaikki loistavia,
Mutta minä olen paras.


Kirjan lukija ja kuvan katsojakin vakuuttuu koiran ylivertaisuudesta, mutta sitten sen ystävät saavat onneksi myös äänensä kuuluviin. Niiden mielestä koira ei nimittäin ole ihan oman käsityksensä veroinen: myös ystävillä on lajilleen ominaisia avuja, joissa ne päihittävät koiran mennen tullen.

No, koira ymmärtää töpänneensä pahasti ja se pyytää lopulta ystäviltään anteeksi, mutta jääräpäinen koirakuoma sanoo kyllä vielä viimeisellä aukeamalla sen viimeisen ja painavimman mielipiteensä...

Minä olen paras! on hauska vertailuteos aiemmin Lastenkirjahyllyssä esitellyille Korppi-kirjoille. Kirjan voi tulkita myös koulivan nykylapsia selviämään yhä kovenevassa kilpailuyhteiskunnassa.

Kuvitustekniikaltaan tämä kuvakirja on rouheampi ja ronskimpi kuin Maisa-kirjat. Yhtenäisten väripintojen sijasta on väriroiskeita ja harkittua söhryisyyttä, joka kieltämättä tekee kuvituksesta heti vivahteikkaamman.

torstai 28. lokakuuta 2010

Messutaan lasten- ja nuortenkirjojenkin puolesta












Eilisessä Helsingin Sanomissa oli Helsingin kirjamessujen 10-vuotisjuhlavuoden kunniaksi iso kirjallisuuden teemaliite.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus pilkahteli sentään Antti Majanderin näkökulmakolumnissa “Nyt myy maailma kuuluu ammattiin”, kun Majander muistaa yleväksi lopuksi mainita myös lastenkirjojen vientinäkymien parantumisesta mainiten esimerkkeinä Mauri Kunnaksen, Aino Havukaisen ja Sami Toivosen sekä Timo Parvelan lastenkirjakäännösten leviämisen maailmalle.

Toinen häivähdys lasten- ja nuortenkirjallisuudesta löytyy sarjakuvasivulta Aarni Korpelan Klassikoita kolmessa ruudussa –sarjakuvasta, jossa aiheena on J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarja.

Ne kaikkien valmiiksi tuntemat hittikirjat ja niiden tekijät ovat tietysti näkyvästi esillä tänään alkaneilla Helsingin kirjamessuilla, mutta onneksi messuilla äänensä saavat kuuluviin myös ne monet kotimaiset "tavis"kirjailijat, jotka kirjoittavat antaumuksella lapsille ja nuorille.

Kansainvälisenä tähtivieraana messuilla on mahdollisuus nähdä esimerkiksi brittiläinen kuvakirjailija Lucy Cousins, jonka tuotantoon palataan Lastenkirjahyllyssä lähiaikoina.

Grafomaniasta löytyy pätevä kooste kotimaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden ohjelma-annista koko messujen ajalta.

Rouva Huu pysyy taas visusti työpöytänsä ääressä eikä lähde messuhulinaan tänäkään vuonna.

Mutta olisi huisin kiva olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa huomista paneelikeskustelua, joka on raflaavasti nimetty otsikolla Nuortenkirjallisuus – pelkkää roskaa?

Myös lauantain keskustelu Onko nuortenkirjallisuudessa tabuja? kiinnostaisi kovasti kuten myös sunnuntain esitys, jossa Marjut Hjelt, Anneli Kanto ja Katri Tapola vastaavat kysymykseen Vaativatko kirjat taustatöitä?

Niin ikään sunnuntainen 10 vuotta lastenkirjailijana –esitys kuulostaa lupailevalta: Katariina Romppainen haastattelee kollegaansa Sari Peltoniemeä, joka totta tosiaan viettää tänä vuonna 10-vuotista kirjailijajuhlaansa!.

Toivottavasti näistä mielenkiintoisista esityksistä saa lukea myöhemmin esimerkiksi Grafomaniasta jotain koosteita!

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Omintakeinen fantasiaromaani postimerkkeilystä


Vesa Sisättö: Matka postimerkkien maahan. Tammi 2010. 198 sivua. Kansikuva Janne Harju.












Jatketaan näköjään vielä harrastusteemalla.

Vesa Sisättö on alan asiantuntijana syvällä fantasiakirjallisuuden traditiossa.

Niinpä hän on onnistunut kirjoittamaan todella omintakeisen vaihtoehtofantasian. Sisätön nuortenromaanissa on luotu fantasiamaa Filatelika, postimerkkien maa, johon 15-vuotias postimerkkeilyä eli filateliaa harrastava Juho pääsee isosetänsä postimerkkikansion ja suurennuslasin kautta. Poika tekee matkaa postimerkistä toiseen eri ajoissa ja tapaa Filatelikan elämän ja kuoleman rajatilaan jääneen isosetänsä lisäksi muun muassa kuningatar Viktorian, Albert Einsteinin, Aku Ankan ja Adolf Hitlerin.

Juho mieltää itsensä vähän nyhveröksi, ja viimeistään hänen koulussa filateliasta pitämänsä esitelmä saa aikaa mietoa koulukiusaamistakin. Mainettaan puhdistaakseen Juho järjestää koulukavereilleen vanhempiensa tietämättä kotibileet.

Sisätöllä on aika-ajoin hiukan vaikeuksia pysyä murrosikäisen nuorukaisen tunnetempoilussa: miksei suosiolla olisi voinut alentaa hieman Juhon ikää, niin hänen toimensakin olisivat tuntuneet uskottavammilta? Toisaalta, onko edelleen niin, että kirjailijat ajattelevat aina lukijoidensa kiintyvän omaa ikäänsä vanhempiin sankareihin, eli Matka postimerkin maahan -romaanin oletettu lukijakuntakin koostunee noin 12-vuotiaista lukijoista?

Erinäisten vaiheiden jälkeen Juho päätyy etäihastuksensa kohteen Nooran ja tämän ystävän Emmin kanssa kesken bileiden Filatelikaan, jossa Juholla on haastava tehtävä pelastaa maailma – ei vähempää kuin Histamun eli Hitlerin, Stalinin ja Mussolinin hirmuhallinnon paluulta nykyhetkeen jatkamaan diktatuuriaan!

Toisena Filatelikan olemasaolon uhkana ovat sähköpostikirjeevaihdon lisääntyminen ja lämpöleimauksen yleistyminen. Matka postimerkkien maahan agiteeraa erinomaisesti perinteikkään postimerkkiharrastuksen puolesta. Romaanin lukemisen jälkeen tuiki tavalliset postimerkit saavat sielun ja niistä tekee mieli hankkia lisätietoa.

Kirjassa olisi kernaasti saanut olla näyttävämpää kuvitusta tarinassa mainituista harvinaisista tai muutoin kiinnostavista postimerkeistä, mieluusti vielä täydentävien kuvatekstienkin kera.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Hyvä harrastus ei saa stressata


Sinikka ja Tiina Nopola: Rauhallinen Erkki harrastaa. Kuvittanut Markus Majaluoma. Tammi 2010.

Outi Juurikainen & Tiia Vajanto: Iisakki ja Anselmi harrastavat. 37 sivua. Kustannusarkki 2009. Graafinen suunnittelu Iiris Kallunki.









Siihen nähden, että jo rintaruokinnassa olevat pikkuvauvatkin harrastavat nykyisin parhaimmillaan – tai pahimmillaan – monena päivänä viikossa, on yllättävää, että harrastusaiheisia kuvakirjoja ei ole juurikaan ilmestynyt.

Mutta tässä niitä on peräti kaksin kappalein.

Sinikka ja Tiina Nopola ovat uudelleen lämmittäneet jo vuonna 2001 syntyneen charmantin kuvakirjahahmonsa, rauhallisen Erkin. Rauhallinen Erkki harrastaa –kirjassa on samanlainen lapsen ja vanhempien karrikoitu vastakkainasettelu kuin edellisessäkin osassa, ja samalla tavalla ilkamoiden myös kuvittaja Markus Majaluoma lihottaa tarinaa kujemielisellä kuvituksellaan.

Erkin vanhemmat ovat edelleen huolestuneita poikansa yksitotisuudesta: miksei poika harrasta mitään – sanalla sanoen trendikästä? Erkki istuu kernaasti aloillaan ja tutkii perhosia.





Nopoloiden lakoninen dialogi pääsee taas oikeuksiinsa, mutta sen nyanssit viehättänevät enemmän aikuista kuin lapsilukijaa.

Äiti meni Erkin luo.
- Älä enää katsele sitä perhosta.
Erkki näytti hämmästyneeltä.
- Miksen?
- Se ei ole kehittävää.
- Miksei?
- Se ei kehitä notkeutta, lihaksia, sorminäppäryyttä, äiti sanoi. – Kesällä pitää pyöräillä, uida, kiipeillä, pelata sulkapalloa ja krokettia.
- Miksi?
- Koska se on hauskaa, sanoi äiti.
- Minulla on hauskaa perhosen kanssa, sanoi Erkki.


Pohjimmiltaan hyvää tarkoittavat, mutta tomppelit vanhemmat yrittävät innostaa poikaansa toinen toistaan virkeämpiin ja hyödyllisempiin harrastuksiin.

Hyvätapainen Erkki yrittää olla vanhemmilleen mieliksi, miten parhaiten taitaa. Majaluoma on mestari tavoittamaan asentoihin ja ilmeisiin oivaltavia tunnetiloja. Esimerkiksi tässä höyläpenkkikohtauksessa isän asento kielii selkeästi siitä, että isä itsekään ei ole järin innostunut puutöistä:



Vaan kuinkas käykään? Erkki innostuu ensin joulutorttujen leipomisesta jopa siinä määrin, että vanhemmat ovat helisemässä Erkin tehtailemien torttujen kanssa. Ja perheen yhteisestä hiihtoretkestä sukeutuu hurja episodi, jossa Erkki uskaltautuu kyläläisten hämmästykseksi laskemaan pahamaineisesta Paholaisenkourusta...

Nopoloiden tarina heittää kuperkeikkaa moneen otteeseen, ja antaumuksellisimmin siinä nauretaan aikuisten toistaitoisuudelle toimia luontevasti lastensa kanssa ja luottaa lapsen omaan intuitioon vaikkapa harrastusten tai muiden ajanvietteiden suhteen.

Iisakki ja Anselmi harrastavat on pitkänhuiskealta muodoltaan ja kuvitustekniikaltaan hauska kuvakirja. Tekstin tehnyt Outi Juurikainen on joensuulainen erityisluokan opettaja ja sanataideopettaja ja kuvituksen tehnyt Tiia Vajanto kirjastonhoitaja.

Iisakki-norsu ja Anselmi-hiiri päättävät ryhtyä harrastamaan jotain. Ystävyksille sukeutuu heti sanaharkkaa asian tiimoilta. Iisakin mielestä heillä on jo monia hyviä harrastuksia, esimerkiksi lettujen paistaminen, sauvakävely ja television katselu.

Ensin ne ottavat toisistaan mittaa urheilulajeissa, mutta Anselmi haluaa kokeilla taitojaan taiteen teossa. Siitäkin syntyy suukopua, mutta lopulta kaverukset sopivat riitansa ja päättävät paistaa jo ennestään hyväksi havaittuja porkkanalettuja, joiden ohje löytyy kirjan lopusta.

Kirjan ehdoton valtti on Tiia Vajanton valloittava valokuvapohjainen kuvitus, jonka jujuna ovat virkatut eläinhahnot ja raikas, yksityiskohtia tulviva kotimiljöö.

Nämä veikeät hahmot sopivisivat mainiosti myös animaatioelokuvan sankareiksi, ja vähän vaikutevelkaa niistä löytääkin esimerkiksi Liisa Helmisen Hannele Huovin lastenkirjoihin pohjaaviin Urpo ja Turpo –animaatioihin.

Puuvillalangasta virkatut Iisakki ja Anselmi innostivat Rouva Huutakin aloittamaan uuden harrastuksen: japanilaista amigurumi-tekniikkaa luovasti soveltaen voisi ryhtyä tekemään noinkin hurmaavia ja omaperäisiä otuksia!

Kannattaa muistaa myös Timo Parvelan ja Kristiina Louhen kuvakirja Hilma ja hyvä harrastus (WSOY 2005).

torstai 21. lokakuuta 2010

Ei ole kirjan vika, jos kansi on kamala


Grafomaniassa on vast ikään julkistettu Turun Kirjamessuilla järjestetyn kirjankansiäänestyksen tulokset.

Käykääpä kurkkaamassa mielenkiintoisia äänestystuloksia!

Kauneus on katsojan silmässä, tavataan sanoa.

Tämä pätee kirjankansiinkin. Grafomaniassa luvataan vielä tehdä laskelmia äänestäjien iän perusteella: voi olla, että kärkikirjat huonoimman ja parhaimman kirjankannen osalta voivat hyvinkin muuttua, jos mukaan otetaan vain kirjojen todellisen kohderyhmän mieltymykset.

Kaarina Kailan herkkä kansikuva Raili Mikkasen historialliseen nuortenromaaniin, Hopearenkaan taikaan (Tammi 2010), on eittämättä erityisesti aikuisen mieleen, mutta toisaalta se saattaa vedota yhtälaisesti klassiseen tyttökirjallisuuteen viehtyneisin nuoriinkin lukijoihin.

Huonoimman kirjan kannen kyseenalaisen ensimmäisen palkinnon sai Marika Laijärven nuortenromaaniin Vaihtoaskelia (WSOY 2010) tehty räväkän keltainen, hieman retrohenkinen kansikuva.

Rouva Huun työkappale on taas väärässä paikassa eli työhuoneella, joten kirjan kannen suunnittelijan nimi jää tällä erää vielä arvoitukseksi.

Kirjankansitaiteen vähäisestä arvostuksesta myös kustantajien taholla kertoo se, ettei kustantajan kotisivuillakaan nähdä aiheelliseksi kertoa Laijärven nuortenromaanin kannen tehneen graafikon nimeä!

Rouva Huu skannasi juuri eilen Hellevi Salmisen 1960-luvun nuortenromaanien kansia Onnimanniin 4/2010 tulevaa artikkelia varten ja ihasteli kovasti niiden tyylipuhtautta ja typografista yhdenmukaisuutta. Ja kansikuvien tekijät kerrottiin selkeästi kirjan paperiliepeessä tai takakannessa.

Kirjan kansi vaikuttaa yllättävän paljon siihen, ostetaanko, lainataanko ja luetaanko kirja. Siihen nähden kustantajat suhtautuvat edelleen yllättävän piittaamattomasti lasten- ja nuortenkirjojen ulkoasun suunnitteluun.

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n organisoima Parhaimman ja huonoimman lasten- tai nuortenromaanin kannen äänestys jatkuu vielä Helsingin Kirjamessuilla.

On mielenkiintoista nähdä, löytyykö Helsingissä uusia kansikammotuksia tai -ihastuksia.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Onnimanni-palkinto Lukunakki-ohjelmalle


Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin jakama Onnimanni-palkinto on myönnetty maanantaina Yle Radio 1:n lapsille suunnatulle Lukunakki-kirjallisuusohjelmalle.

Ohjelma lähetetään lauantaiaamuisin Pikku Ykkösessä klo 11.00. Lukunakki on innostanut lapsia lukemisen pariin vuodesta 2007.

Perustelut palkinnolle ovat seuraavat:

Lukunakki on ainoa radion ja television lastenkirjallisuuteen keskittyvä ohjelma. Se käsittelee lastenkirjallisuutta monipuolisella ja lukemaan innostavalla tavalla, unohtamatta nuorien lukijoiden ja kirjailijanalkujen omaa ääntä. Ohjelman toimittajat Riikka Lampinen ja Sari Siekkinen sekä tuottaja Nina Naakka ottavat lastenkirjallisuuden vakavissaan, mutta ilman turhaa vakavuutta.

Ohjelmassa pääsevät virkistävästi esiin taitavat kirjavinkkarit ja lisäksi ohjelman toimittajat onnistuvat tekemään tavanomaisistakin lukunäytteistä äänitaidetta. Erityisen iloinen palkintoraati on siitä, että Lukunakki-ohjelmassa ei keskitytä pelkästään lastenkirjallisuuden bestsellereihin ja uutuuskirjoihin, vaan nostetaan esiin myös suosituimpien kirjojen varjoon jääneitä teoksia ja lastenkirjallisuuden klassikoita.

Lasten Lukunakkiin lähettämät tekstit käsitellään ohjelmassa yhtä kunnioittaen kuin lastenkirjallisuuden klassikotkin. Hilpeänä esimerkkinä lasten itse tuottamasta tekstistä mainittakoon viimekeväinen jatkokertomus Kapteeni Nakkinenästä. Lukunakki tutustuttaa kuulijansa myös kirjallisuusammatteihin. Ohjelmassa on esitelty kirja-alan työntekijöitä kirjallisuuskriitikosta kirjailijaan ja kirjastoauton kuljettajasta antikvariaatin pitäjään.


Palkintolautakuntaan kuuluivat kirjailija Jukka Laajarinne puheenjohtajana sekä Suomen kirjainstituutin toiminnanjohtaja Leena Aaltonen, yliopiston opettaja Kaisa Ahvenjärvi, toimittaja Kaisa Pulakka ja kuvittaja Alexander Reichstein.

Vuonna 1993 ensimmäisen kerran jaettu Onnimanni-palkinto myönnetään yhdelle henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle lasten- ja nuortenkirjallisuutta tai sen asemaa ja merkitystä edistävästä toiminnasta. Sitä ei kuitenkaan voida myöntää kirjailijan, kuvittajan tai kääntäjän työstä. Palkittu saa kunniakirjan, Marjatta Kurenniemen saturomaanin Oli ennen Onnimanni sekä kolme raha-arpaa.

Lastenkirjahylly onnittelee Lukunakki-ohjelman idearikkaita tekijöitä!

maanantai 18. lokakuuta 2010

Tänään luetaan satuja koko päivä!


Astrid Lindgren: Satuja. Kuvittanut Ilon Wikland. Suomentaneet Inka Makkonen, Kaarina Helakisa, Laila Järvinen, Kristiina Kivivuori, Kerttu Piskonen ja Kristiina Rikman.287 sivua. WSOY 1981. 12. painos 2004.






Hyvää sadun päivää ja Sadun nimipäivää kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille!

Sadun päivä on mukavasti vakiintunut suomalaisiin ns. epävirallisiin merkkipäiviin kaikkien lastenkirjallisuuden ystävien teemapäiväksi.

Toivottavasti tänään järjestetään eri puolilla Suomea monia satuihin ja lastenkirjallisuuteen liittyviä tapahtumia.

Sadun päivän kunniaksi Rouva Huu innostui selaamaan pitkästä aikaa Astrid Lindgrenin lyhyiden satujen antologiaa. Satuja-kokoelman sadut eivät ole menettäneet hitustakaan lumostaan. Lindgrenillä oli kadehdittava taito tehdä lapsen arjesta fantasiaan kurottavia satuja, joissa sosiaalinen eetos ja oikeudenmukaisuus ovat kestäviä perusarvoja.

Rouva Huulle kaikkein rakkain Astrid Lindgrenin lyhyistä saduista on ollut "Kastehelmi"-satu, joka tuli tutuksi Otavan Satumaailma-antologiasta. Satu kertoo köyhän perheen tytöstä, joka saa kiertävältä kaupustelijalta taikasiemeniä. Tyttö istuttaa siemenet maahan ja niistä kasvaa tytön iloksi elävä nukke!

Aikuisiässä Kaarina Helakisan "Kuninkaantyttären siivet" -sadun viisaus on tullut moneen kertaan oivalletuksi. Lapsena tämän sadun omapäisestä prinsessasta luki aivan toisen silmin kuin nyt, kolmen varttuvan lapsen äitinä.

Monista Lindgrenin Satuja-kokoelman lyhyistä saduista on ilmestynyt viime vuosina uusintapainoksia myös satukuvakirjoina.

Rouva Huu huomasi ilokseen, että WSOY julkaisee ensi keväänä uusintapainoksen iki-ihanasta Kultasiskoni-kuvakirjasta, jonka Hans Arnold on kuvittanut 1970-luvulla.

Kotimaisia lyhyitä satuja saisi ilmestyä järkiään paljon paljon nykyistä enemmän.

Rouva Huu odottaa kovasti Myry Voipion esikoiskokoelman Ylipainoinen yksisarvinen ja muita kertomuksia (Lasten Keskus, kuv. Christel Rönns) ja Anna-Mari Kaskisen toisen Tuulihattu-satujen kokoelman Tuulihattu ja mahdottomat mokat (Kirjapaja, kuv. Matti Pikkujämsä) ilmestymistä.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Lastenkirja asunnottomasta Elmeristä


Mirja Orvola & Salla Savolainen: Elmeri. 48 sivua. Lasten Keskus 2000.


















Tänään vietetään asunnottomien päivää.

Elmeri on harvinainen lastenkirja monella tapaa. Ensinnäkin sen päähenkilöt ovat kaikki aikuisia. Toiseksi se käsittelee kiinnostavalla tavalla syrjäytyneisyyttä asunnottoman Elmerin elämänkohtalon kautta.

Mirja Orvolan ja Salla Savolaisen kirja on myös visuaalisesti toimiva sekä tekstimäärältään riittävän niukka helppolukuinen, lukutaitoaan vasta aloittelevalle pikkukoululaiselle suunnattu kirja, joka on ilmestynyt Lasten Keskuksen Minäpä luen itse -sarjassa.

Rouva Huun esikoiselle Elmeri oli ensimäinen itse luettu kirja, ja siksi se on yhä tärkeällä paikalla tyttären kirjahyllyssä.

Miska on boheemi taidealan opiskelija, jonka huomio kiinnittyy rautatieasemalla rehjuiseen mieheen. Mies pyytää lupaa istua Miskan viereen aseman penkille. Hän kysyy Miskalta, miksi ihmiset eivät yleensä vastaa hänelle mitään.




Elmeri kertoo olevansa – "tällainen ressukka. Ei silmälaseja, ei kelloa. Joskus ei edes pennin pyörylää." Elmeri asuu kaupungin asuntolassa, mutta kesäisin hän nukkuu usein taivasalla.

Miska ja Elmeri sopivat uudesta tapaamisesta Hietaniemen kirpputorille, missä Miska on myymässä itselleen tarpeettomia tavaroita. Elmeri tulee viime tipassa paikalle toinen jalka kipsattuna. Elmeri kertoo Miskalle elämäntarinaansa. Hän on menettänyt otteen paitsi elämästään niin myös perheestään. Hän ei ole nähnyt jo aikuisiksi varttuneita poikiaan pitkän aikaan eikä edes tiedä missä he asuvat.



Miska toimertuu ottamaan asiasta selvää. Elmerin ja poikien jälleennäkeminen ja anteeksianto on liikuttava loppuhuipennus humaanille tarinalle.

Alleviivaamatta ja eleettömästi kirja koulii lapsilukijankin sosiaalista omatuntoa näinä aikoina, kun kerjäläisten olemassaolon oikeutuksesta käydään kiihtyvää keskustelua myös julkisuudessa. Itse asiassa Elmeri on nyt, kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen, monin tavoin ajankohtaisempi kuin ilmestyessään vuonna 2000.

Salla Savolainen oli kirjan ilmestyessä vasta aloittamassa uraansa lastenkirjan kuvittajana. Rouhea puuväri sopii hyvin hänen karismaattisiin, persoonallisiin hahmoihinsa. Puuvärikuvitus on myös aiheeseen sopivalla tavalla "humaani" ja kotikutoinen.

Rouva Huu oli tapaamassa Salla Savolaista perjantaina Karkkilassa. Hauskan ja vaiherikkaan päivän lopputulema, Savolaisen haastattelu, on luettavissa Onnimannista 4/2010, joka ilmestyy joulun alla.

Haaste Lastenkirjahyllyn lukijoille: mikä on ollut Sinun ensimmäinen alusta loppuun itse ja oma-aloitteisesti lukemasi kirja?

torstai 14. lokakuuta 2010

Hirviöakatemia käynnistyy sopivan karmivasti


Martin Widmark & Christina Alvner: Hirviöakatemia. Kauhuagentti Nelli Rapp. Suomentanut Outi Menna. 86 sivua. Tammi 2010.











Ruotsalainen Martin Widmark tunnetaan Suomessa entuudestaan Lasse-Maijan etsivätoimisto- ja David ja Larissa -kirjasarjoista.

Kauhuagentti Nelli Rapp -sarja on alkanut Ruotsissa jo 2003, mutta sitä on ryhdytty suomentamaan vasta nyt, todennäköisesti myös eri ikäisten lukijoiden vampyyrimuodinkin nosteessa.

Uusi sarja on jälleen hyvä esimerkki ruotsalaisten taidosta tehdä helppolukuista, kuvan ja sanan yhteispeliin luottavaa lastenkirjallisuutta, jossa kaikki palaset ovat kohdallaan: typografiaa, taittoa, vetävää tekstiä ja letkeää kuvitusta myöten.

Sarjan avausosan, Hirviöakatemian, alkutilanne on näin leppoisa:


Nelli Rapp viettää rauhallista koti-iltaa takkatulen lämmössä yhdessä äitinsä, isänsä ja Lontoon, bassetti-rotuisen koiransa, kanssa. Leppeä rauha kuitenkin häiriintyy, kun sukulaisssetä Hannibal ottaa Nellin perheeseen yhteyttä ja kutsuu heidät luokseen kartanoonsa.

Ja tästä sukeutuu hauska seikkailu, josta tosin suuri osa tapahtuu vain Nellin mielikuvissa ja suunnitelmissa. Yhtä kaikki terhakka ja aikaansaapa Nelli tekee setänsä ylläpitämän Hirviöakatemian opettajaan, Lappaaja-Leenaan, vaikutuksen, ja Nelli hyväksytään Hirviöakatemian oppilaaksi kouluttautumaan hirviöagentiksi. Hirviöagentit ovat erikoistuneita taisteluun hirviöitä, petoja ja kummituksia vastaan.

Nelli keksii keinon, kuinka päihittää vampyyrien ylivalta Transsilvaniassa. Aseinaan vampyyria vastaan Nelli käyttää hammastahnaa, hammasharjaa, hammaslankaa ja herätyskelloa… Monipolvista kerrontaa on selkeytetty erilaisilla kirjasintyypeillä.



Christina Alvnerin kuvitus on eloisaa, mutta sopivan humoristista taittamaan terän pahimmilta peloilta ja jännitykseltä.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Pirkanmaan uusi lukudiplomi vie kirjaseikkailuun kotiseudulta maailmalle













Mitä yhteistä on Niki Dalyn kuvakirjalla Jamelan leninki (Pieni Karhu 2001) ja Henning Mankellin nuortenromaanilla Tulen salaisuus (WSOY 2008) ?

Kyllä, molemmat kertovat Afrikasta.

Molemmat kirjat löytyvät myös Pirkanmaan uudesta lukudiplomista.

Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutissa Tampereella on tänään julkistettu Pirkanmaan uusi lukudiplomi ylä- ja alakouluihin ja lukioihin.

SNI:n sivuilta löytyy linkki suoraan eri luokka-asteiden lukudiplomeihin.

Diplomin tarkoituksena on kannustaa koululaisia lukemaan sekä saamaan lukemisesta elämyksiä ja onnistumisen kokemuksia.

Pirkanmaan lukudiplomi otettiin käyttöön vuonna 2002, jolloin lasten- ja nuortenkirjojen asiantuntijat kokosivat laajat listat eri luokka-asteille sopivista lasten- ja nuortenkirjoista ja suunnittelivat niihin liittyviä tehtäviä.

Kirjalistoja uudistettiin viimeksi vuonna 2006, ja viime talvena työryhmä, johon Rouva Huullakin oli ilo kuulua yhdessä pirkanmaalaisten kirjastonhoitajien, ala- ja yläkoulun opettajien sekä Nuorisokirjallisuuden Instituutin henkilökunnan kanssa, on tehnyt lukudiplomiin uuden päivityksen.

Valinnanvaraa lisättiin entisestään ja mukaan otettiin paljon edellisen päivityksen jälkeen ilmestyneitä uutuuksia. On tärkeää, että lukudiplomiin valitut kirjat ovat helposti saatavilla Pirkanmaan kirjastoista, koulukirjastoista ja oppimateriaalikeskuksesta.

Valitut kirjat palvelevat erilaisia lukijoita eri luokka-asteilta. Eri lajeja on lukuisia ja luettelosta löytyy koti- ja ulkomaista kirjallisuutta, tämän päivän suosikkeja sekä klassikoita.

Diplomin suorittaminen on vapaaehtoista. Oppilas lukee oman luokka-asteen diplomikirjoista sovitun määrän kirjoja ja osoittaa tuntevansa niiden sisällön tekemällä kirjaan liittyviä tehtäviä. Tehtävät on räätälöity eri luokka-asteille ja ne ovat monimuotoisia ja innostavia. Suoritustavoista oppilas voi sopia opettajan kanssa. Luku-urakasta saa palkinnoksi diplomitodistuksen.



Rouva Huu oli maanantaina kuuntelemassa Tampereen yliopiston järjestämässä kaikille avoimessa Nykykirjallisuus ja yhteiskunta - luentosarjassa FT Tuija Saresman luentoa Lukijakansan hajaannus? Monentuvat lukemiskulttuurit.

Saresman vielä alkuvaiheessa olevan tutkimuksen linjanvedot suomalaisen lukemiskulttuurin muutoksista olivat kiinnostavia:

Ensinnäkin yhtenäiskulttuuri on murtunut ja monentunut.

Tämän seurauksena myös lukeminen on monipuolistunut, yksilöllistynyt ja globalisoitunut. Lukemiskulttuurille on tyypillistä uusi yhteisöllisyys ja alakulttuurien syntyminen sekä erilaiset fanipiirit.

Eri medioiden välisyys on kasvanut; menestyneestä elokuvasta voidaan tehdä kirja, kun aikaisemmin käytäntö oli päinvastainen. Digitalisoituminen ja kirjojen laaja levikki esim. Amazon.com:in kautta sekä kirjallisuusmarkkinoiden uudistuminen (esim. tuotesarjat ja kirjailijan tuorebrändäys) asettavat nekin uusia haasteita kirja-alan teknologisoitumisen ja omakustantamisen lisääntymisen ohella.

Saresman luettelemat muutosilmiöt näkyvät jo lasten- ja nuortenkirjallisuudessa sekä lasten ja nuorten lukuharrastuksessa ylisummaan.

Nimekemääräisesti runsas ja erittäin monipuolinen vuotuinen tarjonta antavat vasta lukutaidon omaksuneelle ekaluokkalaisellekin mahdollisuuden erikoistua alusta pitäen tietyntyyppiseen kirjallisuuteen. Jo helppolukuisissa kirjoissa on valinnanvaraa seikkailusta, jännitykseen, viihteestä huumoriin ja ihmissuhdedraamasta dekkariin!

Kustantajat ja media tekee parhaansa lanseeratakseen nuorille lukijoille uusia kirjailijaidoleita ja kirjan sankareita. Lasten- ja nuortenkirjallisuus näkyy ja kuuluu myös entistä enemmän moniaalla nettimaailmassa.

Pirkanmaan lukudiplomissa haluttiin tarjota vaihtoehtoja lukutaidossaan erilaisilla tasoilla oleville lapsille ja nuorille, eikä esimerkiksi maahanmuuttajataustaisia koululaisiakaan ole unohdettu.

Toisaalta haluttiin ylipäätään vähentää eri kirjallisuuden lajeihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Työryhmässä Rouva Huu piti erityisen paljon kuvakirjallisuuden puolia: monista kuvakirjoista löytyy nimittäin purtavaa vielä pitkälle yläkoulu- ja lukiovuosiin asti! Myös sarjakuvaa pyrittiin löytämään kaikille luokka-asteille.

Pirkanmaalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat ovat luonnollisesti lukudiplomissa näkyvästi esillä: heidän tuotantonsa kautta lapset ja nuoret voivat myös työstää omaa kotiseutuidentiteettiään.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Kaksi pientä kuvakirjahelmeä


Hannele Huovi & Kristiina Louhi: Ahaa, sanoi Pikkuruu. 31 sivua. Tammi 2009.

Liisa Kallio: Pikku Papu. 31 sivua. Tammenterho-sarja, osa 6. Tammi 2010. Sarja-asun suunnittelu Eevaliina Rusanen.








Tammi lanseerasi markkinoille jo vuosi sitten Tammen Kultaisten kirjojen kotimaisen pikkusisaren Tammenterho-sarjan. Toisin kuin yhdysvaltalainen esikuvansa Tammenterhon kaikki kuvakirjat ovat läpeensä kotimaisia ja kannuksensa lastenkirjallisuudessa jo hankkineiden tekijöiden kynästä ja piirtimestä syntyneitä.

Vuoden aikana sarja on jo ennättänyt profiloitua, sekä hyvässä että pahassa.

Plussaa sarja saa nimenomaan kahdesta tässä esiteltävästä pienimmille lapsille suunnatuista Hannele Huovin ja Kristiina Louhen Ahaa, sanoi Pikkuruu- ja Liisa Kallion Pikku Papu –kirjoista.

Juuri tämän tyyppisille katselukirjavaiheesta vähitellen peruskuvakirjaan siirtyville pikkulapsille suunnatuista kirjoista on iso tarve! Molemmissa kirjoissa on viehko pikkutarina ja kuvitus on selkeää ja raikasta.

Hauska idea ovat myös Tammenterho-sarjassa ilmestynet Tuula Korolaisen toimittamat miniatyyrirunoantologiat, Hassut tassut, eläinrunoja sisältävä runokuvakirja (kuv. Taru Castrén) ja Haamuhetki kullan kallis (kuv. Anne Vasko, ent. Peltola, Tammi 2010), valikoima kummitusaiheisia runoja.

Vähemmän onnistuneina pidän tänä syksynä jo jatko-osan saaneita Tittamari Marttisen ja Christel Rönnsin Nepi-kirjoja sekä Tapani Baggen ja Salla Savolaisen Tahvo ja Bella –kirjoja, joissa on tekstiä ja toimintaa järkiään vähän liikaa, mikäli Tammenterho-sarjaa halutaan lanseerata nimenomaan perheen pienimpien kuvakirjalukemistona.

Mutta palataan niihin kahteen herkkupalaan.

Liisa Kallion Pikku Papu on tähän synkkään ja pimeään vuodenaikaan todellista väriterapiaa. Kuvakirja on perheen pienimpien mieleen oleva leppoisa vaellussatu, jossa Pikku Papu, kilpikonna, huomaa ihmeekseen, että sen rannalle uimareissun ajaksi jättämä kilpi on kutistunut.



Etsiessään ongelmaan ratkaisua se kohtaa eri eläimiä. Hädän tullen se yrittää verhoutua rannalta löytämäänsä sormikkaaseen, mutta se osoittautuu liian kuumaksi. Tipulta saatu munankuorikin rusahtaa rikki.

Mutta onneksi – ja tietysti ! – asiat selviävät parhain päin: Papun kaveri Minttu onkin vahingossa ottanut sen kilven ja jättänyt omansa rannalle!

Tarinan lomassa lapsi oppii värejä, erilaisia muotoja ja tutustuu moniin eläimiin. Sekatekniikalla toteutettu kuvitus hivelee kauniilla muotokielellään silmää ja teksti on selkeää, rauhallista ja juuri sopivan lyhyttä. Napakymppi!



Ahaa! Sanoi Pikkuruu on Pikku Pavun kaltainen vaellustarina sekin. Sympaattinen oravanpoika Pikkuruu lähtee emonsa kanssa marjametsään. Marjastamisen lomassa se juttelee metsän eläinten kanssa ja aprikoi omia taitojaan ja mielenkiinnon kohteitaan niiden kanssa. Se oppii eläimiltä monia taitoja, yhtenä tärkeimmistä kauriin antaman taidon kuunnella metsän ääniä, sillä "muuten sinusta voi tulla suden saalis". Ja ennen pitkää Pikkuruu kohtaa sen pelätyn suden, joka ei kuitenkaan perusta niin pikkuruisesta oravanpojasta.



Ja viimein Pikkuruu palaa – tietenkin – emonsa luokse ja kertoo sille monista seikkailuistaan.

Hannele Huovin tarina huokuu lämmintä yhdessäoloa, välittämistä ja rakkautta. Kristiina Louhen peitevärikuvituksesta Rouva Huu on löytävinään kuva-assosiaatioita Tammen Kultaisten kirjojen kuvituksiin, esimerkiksi muikeasti hymyilevää majavaa ja soreaa kaurista koskevissa kuvissa.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Kun hymy on hukassa: vertaistarinoita alakulosta lapsille ja aikuisille


Azeb Hailu & Anita Polkutie: Punakorvan kaksi kotia. Maahanmuuttajalapsi sijaisperheessä. 21 sivua. Pesäpuu ry 2009.

Max Velthuijs: Sammakko on surullinen. Suomentanut Pirjo Santonen. 24 sivua. Kustannus-Mäkelä 2004.

Hiawyn Oram & Susan Varley: Mikä hätänä, Mäyrä? Suomentanut Terhi Leskinen. 25 sivua. Lasten Keskus 1997.

Gary Oliver, Norman Wright & Sharon Dahl: Otso Onninen, hymy hukassa. Suomentanut Tero Kuosmanen. 25 sivua. Kirjatoimi 1998.





Tänään vietetään valtakunnallisen kirjallisuuden päivän, Aleksis Kiven päivän ja mielikirjapäivän lisäksi myös maailman mielenterveyspäivää.

Maailman mielenterveyspäivän 2010 pääviesti on välittäminen.


Suomen mielenterveysseura
kehottaa tänään muistamaan läheistä, ystävää, sukulaista, kummilasta tai -vanhempaa, työtoveria – ketä vain, joka ilahtuu yhteydenotostasi tai käynnistäsi.

Lastenkirjahyllyssä oli jo huhtikuussa esillä muutamia mielenterveydestä ja sen häiriöistä kertovia lapsille ja lapsiperheille suunnattuja kirjoja.

Tänään otetaan lähilukuun neljä kuvakirjaa.

Pesäpuu ry:n Punakorvan kaksi kotia on oikeastaan tuplatäsmäkirja: se käsittelee nimittäin kahta erityisaihetta, maahanmuuttajien sopeutumisongelmia ja vanhemman masennusta.

Kilpikonna Punakorva muuttaa perheineen sodan alta Suomeen kuvitteellisesta Gederan valtiosta. Emo masentuu eikä enää pysty huolehtimaan poikasestaan ja isäkin viettää paljon aikaa poissa kotoa. Niin Punakorva pääsee äidin parantumisen ajaksi sijaisperheeseen Kani Keteman luokse.

Kun äiti parantuu, Punakorva pääsee takaisin kotiin. Tarina päättyy Punakorvan ja sen Mesrat-serkun onnelliseen jälleentapaamiseen, kun serkkukin perheineen saapuu Suomeen. Punakorva on ollut hyvin huolissaan serkustaan, joka oli sille kuin veli, ja joka jäi sodan keskelle. Mesrat-serkun kautta teemana on myös perheenyhdistyminen ja monien maahanmuuttajien kokema huoli läheisistään, jotka elävät edelleen kotimaassa vaikeissa olosuhteissa. Kirjan loppuun on koottu ohjeita ja vinkkejä aikuisille sadun käyttämisestä lasten kanssa.

Pesäpuu ry:n maahanmuuttajien sijaisperheprojektissa mukana ollut projektityöntekijä Azeb Hailu kiteyttää kirjan moton: ”Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja arvokas kulttuuristaan, ulkonäöstään, tavoistaan tai kielestään huolimatta. Lasta ei pitäisi nähdä kulttuurinsa tai traumansa kokemuksen kautta, vaan lapsena, joka tarvitsee aikuista rinnalleen pärjätäkseen elämässä.”

Kirja on tyypillinen erityisaihetta käsittelevä kirja: nidottu ulkoasu on kustannustekninen ratkaisu. Moniin muihin järjestöjen kustantamiin erikoisjulkaisuihin verrattuna Anita Polkutien akvarellikuvitus on hyvinkin vertailukelpoinen ns. standardikuvakirjojen kuvituslaadun kanssa.

On hyvä, että järjestöt ja eri asiantuntijatahot panostavat nykyisin myös tekstin ja kuvan laatuun. Kuten tämäntyyppisissä kirjoissa aina, tässäkin Punakorvan tueksi tulee monipuolinen tukiverkosto: perheen mielenterveysongelmat eivät koskaan ole lapsen hallittavissa, ja siihen on lupa pyytää ja saada apua mahdollisimman monelta taholta.

Max Velthuijsin kuvakirja Sammakko on surullinen ja Hiawyn Oramin & Susan Varleyn Mikä hätänä, Mäyrä? etäännyttävät niin ikään teemansa, surumielisyyden, apeuden ja alavireisyyden, eläinten maailmaan.








Sammakko heräsi surullisena… sitä itketti, mutta se ei tiennyt syytä siihen.
Pikkukarhua huolestutti. Se halusi, että sammakko olisi iloinen.
– Hymyile, sammakko, se pyysi.
– En voi, sanoi sammakko.
– Mutta kyllä sinä eilen voit, sanoi pikkukarhu.
Silti sammakko ei voinut tänään hymyillä. Eikä se voinut olla iloinen. Ja se halusi olla omissa oloissaan. Siispä pikkukarhu meni tiehensä.


Muutkin sammakon ystävät yrittävät kaikin keinoin piristää sitä. Lopulta suru väistyy. Pikkukarhu ihmettelee sammakon apeutta ja yrittää tivata siihen syytä.

– En tiedä, sanoi sammakko. – Minä vain olin. Tulehan, pikkukarhu, mennään kotiin.


Metsän eläimet ovat huolestuneita myös mäyrän alakuloisuudesta: se vain istuu ja tuijottaa eteensä. Jos sille sanoo jotain, se ärähtää kiukkuisesti. Ystävät haluavat auttaa sitä ja lääkärikin kutsutaan paikalle.






Myyrä keksii järjestää juhlat, jossa jaetaan erilaisia palkintoja. Mäyrä saa palkinnon parhaasta suunnistustaidosta, palkinnon neuvokkuudesta kiperissä tilanteissa, muiden eläinten auliin auttajan palkinnon sekä "Mielialasta riippumatta rakastetuimman eläimen palkinnon"! Mäyrä parantuu alakulostaan ja on kiitollinen ystävälleen myyrälle. Sen mielestä jokainen kaipaa aina joskus saada kuulla olevansa rakastettu.

Kiinnostavin kirja näistä neljästä on toteutukseltaan yhdysvaltalainen Otso Onninen, hymy hukassa, jossa perinteisessä kuvakirjaformaatissa, tosin eläinten maailmaan etäännytettynä, puhutaan avoimesti lapsen masennuksesta. Karhu nimeltä Otso Onninen on masentunut. Sen paras ystävä on muuttanut muualle. Sen eläinystävät haluavat auttaa sitä parhaansa mukaan. Ne kannustavat Otsoa kertomaan heille murheistaan. Kirjan lopussa on ohjeita, kuinka aikuiset voivat auttaa lasta selviämään masennuksesta.

Kaikissa neljässä kuvakirjassa on onnellinen loppu ja Punakorva-kirjaa lukuun ottamatta tervehtymisen prosessikin kuvataan hyvin nopeaksi. Tällainen asiat parhain päin nopeasti selittävä malli juontaa kuvakirjan lyhyestä muodosta ja kerronnan kaaresta: asiat on saatava "siistille rusetille" kuvakirjan sivumäärän mittaan, siitäkin huolimatta, että itse tarinan uskottavuus tästä jossain määrin kärsii.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Kuinka Gekko ja Puupponen vilunkikonsteilla kuninkaanlinnaan pääsivät


Sinikka & Tiina Nopola: Gekko ja Puupponen. Kuvitus ja graafinen suunnittelu Linda Bondestam. 45 sivua. WSOY 2010.












Linda Bondestam on tehnyt yhteistyötä Sinikka ja Tiina Nopolan kanssa jo kahdessa aiemmassa kuvakirjassa, Anna Talven outo viivytys (WSOY 2008) ja Simo ja Sonia, eli Kadonnut Kerala (WSOY 2009). Hänen tunnistettava, retrohenkinen kuvituksensa on saanut syksyn uutuudessa höysteekseen vielä valokuvataustoja todellisista kaupunkinäkymistä, sisustuslehdistä ja museoiden arkistoista.

Gekko ja Puupponen- kuvakirjassa on tekstiä peruskuvakirjaa enemmän, mutta rytmikäs taitto sekä kuvien ja tekstin riittävän väljä asettelu vievät monipolvista tarinaa kyllä vetävästi eteenpäin.

Tarina itsessään on salaviisas ja tavallaan se on jälleen yksi toisinto 2000-luvulla lastenkirjallisuudessa yleistyneestä suvaitsevaisuuden teemasta.



Gekko on vähän itsetietoinen ja aikavakin persoona, joka haluaa että sen mainiot ruuanlaittotaidot kantautuisivat muidenkin korviin. Se tutustuu summamutikassa mainoksia porraskäytävässä jakavaan Gekko Puupposeen ja kutsuu tämän luokseen päivälliselle.

Gekko yrittää tehdä vaikutuksen Puupposeen rehentelemällä sukujuurillaan. Puupponen on luonteltaan vaatimatoton, mutta impulsiivinen Gekko loihtii sillekin likipitäen kuninkaalliset esi-isät, joita parivaljakko lähtee jäljittämään aina Tukholman kuninkaanlinnan tanssiaisiin asti.



Tästä sukeutuu farssinkin piirteitä saava seikkailu, jossa tavalliset kaduntallaajat Gekko ja Puupponen huijaavat kuninkaallisia ostamalla kunniamerkkejä kirpputorilta ja narraamalla aina sopivan hetken tullen pienillä valkoisilla valheilla ja vilunkikonsteilla.

Ennen pitkää huijaus tietenkin paljastuu, ja kaksikko palaa tyytyväisenä lähtötilanteeseen, viettämään tuiki tavallista elämää pikku koteihinsa. Matka on kuitenkin hionut kummastakin särmiä ja ystävyys voi alkaa.


Ensi sunnuntaina, Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä, vietetään valtakunnallista mielikirjapäivää. Monissa kouluissa ja kirjastoissa mielikirjapäivää vietetään tänään perjantaina tai ensi maanantaina. Teemapäivän tavoitteena on innostaa lukemaan ja löytämään suosikkiteoksia.
Lukukeskuksen sivuilta löytyy vihjemateriaalia ja erilaisia tehtäviä päivän viettämiseen kouluissa, kirjastoissa ja kodeissa. Tämänvuotisen mielikirjapäivän teemana ovat kirjojen tapahtumapaikat.



Rouva Huu onnittelee lämpimästi tänään 90 vuotta täyttävää Helmiriitta Honkasta, graafikko-kuvittaja-kuvataiteilijaa, jonka äiti, arkkitehti Salme Setälä tunnetaan myös nuortenkirjoistaan ja äidinäiti Helmi Krohn lastenkirjailijana ennen muuta Hipsuvarvas-kirjoistaan.

Helmiriitta Honkanen pitää omaa blogia, jossa hän muistelee vaiherikasta elämäänsä, tuotantoaan ja maalauksiaan. Viimeisimmässä helmikuulta 2010 olevassa merkinnässä hän esittelee varhaisia lapsuusajan piirustuksiaan!

torstai 7. lokakuuta 2010

Huima matka maapallon keskipisteeseen…. ja takaisin


Timo Parvela & Jussi Kaakinen: Taro maan ytimessä. WSOY 2010. 24 sivua.










Taro maan ytimessä onkin kuvakirja eikä lasten romaani, kuten Rouva Huu ennakkotiedoista erheellisesti jo kevätkesällä päätteli.

Jussi Kaakinen tunnetaan monista varhaisnuorten- ja nuortenkirjojen kansistaan ja todellisen kisällinnäytteensä hän on tehnyt Suomen lasten historian ja Suomen lasten taidehistorian (Otava 2005 ja 2009) kuvittajana. Taro maan ytimessä on hänen ensimmäinen kuvakirjakuvituksensa.




Ja Kaakisen aiemman kunnianhimon ja kokeilunhalun tuntien ei ole yllätys, että hän ei nytkään tee mitään tusinakuvitusta, vaan sanalla sanoen antaa Timo Parvelan seikkailulle karisman.

Parvelan tarina lähtee liikkeelle lasten ikiaikaisesta uteliaisuudesta tarkistaa, pääseekö hiekkalaatikon kautta esimerkiksi Kiinaan tai maapallon toiselle puolelle.

Tarinan melko eleetön alku ei vielä tyhjennä koko visuaalista ja kerronnallista pajatsoa:

Taro kaivoi kuopan. Siellä oli hiekkaa. Syvemmältä hän löysi lisää hiekkaa. Muovilapion varsi uhkasi jo loppua, mutta vieläkään maan alla ei ollut kuin hiekkaa.
– Onko maapallo siis rakennettu hiekasta? Pelkkä typerä hiekkapallo?
Karhu ei vastannut. Se mökötti vielä, koska Taro ei antanut sen kaivaa. Se olisi ollut siinä niin nyvä. Karhut ovat omasta mielestään mestarikaivajia.


Taro maan ytimessä on modernin kokeileva kuvakirja siinä mielessä, että se hyödyntää sarjakuvakerrontaa hyvin monella ja ennen muuta kuvakirjoissa uudella tavalla. Kaakisen sekatekniikka porautuu kirjaimellisesti maan keskipisteeseen. Karhu rakentaa Taron kanssa kierrätysrojusta koneen, jolla matka maapallon sisään – ja sieltä avaruuteen voi alkaa.




Avaruudessa Taro kohtaa hurjan avaruushirviömadon, joka kuitenkin lupaa leppyä, kunhan saisi suurta herkkuaan keksiä. Mutta karhukuoma syö nälkäänsä eväskeksit ja hirviömato uhkaa tehdä koko maapallon pelkäksi hiekkakasaksi jos ei saisi sille jo luvattuja herkkuja.

Tässä kohden Rouva Huu ei malta olla tirskahtelematta: tuntuu kuin Parvelan tarina hauskasti ilkamoisi 1970-luvun ongelmarealistisille lastenkirjoille, joissa maailman pelastaminen jätetään lasten harteille.

Kolmikko päättää palata seikkailun alkupisteeseen, Taron kotiin, hakemaan uusia keksejä, mutta rappukäytävässä odottaa uhitteleva poikajengi. Taro voimaantuu hurjasta seikkailustaan ja nousee poikien uhkaa vastaan.

Jännitys tiivisty vielä viimeistä edeltävällä aukeamalla, kun Taron vanhemmat palaavat kotiin. Avaruushirviömato on piilotettava jonnekin – ja nopeasti.




Taro maan ytimessä on hengästyttävä, huima ja visuaalisesti äärimmäisen tyylikkäästi toteutettu seikkailu, joka äkkikäänteissään hivelee erityisesti poikia, mutta ei ole kielletty tytöiltäkään.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Sosiaalisuuden aakkosia korppien kanssa


Markus Pfister: Pieni kuukorppi. Suomentanut Johanna Förster. 28 sivua. Lasten Keskus 2010.

Helme Heine: Rickard. Joka sinut voittaa, on ystäväsi. Suomentanut Outi Sinkkonen. Nordan Comunidad 1984.











Eläinteema Lastenkirjahyllyssä näyttää jatkuvan.

Lasten Keskukselta on ilmestynyt viehättävä ja moniulotteinen Marcus Pfisterin kuvakirja Pieni kuukorppi. Ja viimeksi Helsingissä käydessään Rouva Huu löysi sattumalta antikvariaatista Helme Heinen jo 1984 ilmestyneen suomennoksen, kuvakirjan Rickard.

Ja yllättäen näistä kahdesta kirjasta löytyy saman eläinsankarin lisäksi myös samankaltaisten teemojen työstämistä: suvaitsevaisuutta, identiteetin etsimistä ja sen löytämistä sekä sosiaalisuuden aakkosia.

Pfisterin kirja alkaa kehyskertomuksella, jossa kolme vanhaa korppia maata retkottaa puun oksalla pitkästyneinä.

Vanhin korppi muistaa vanhan tarinan pienestä korpista, jolla oli hopeiset siivet. Ja se kertoo toisille tarinan korpista, joka oli muiden silmissä pelkkä rääpäle ja siksi otollinen kaikkien kiusauksen kohteeksi.



Pikkukorppi itse ei ole kiusanteosta moksiskaan. Ja ehkäpä jopa nimenomaan toisten kisuanteon karaisemana siitä tulee parvensa paras lentäjä!

Vanhemmat korpit jallittavat pikkukorppia ja yllyttävät sitä tekemään uhkarohkean lennon kuuhun asti. Pikkukorppi on ehkä tyhmänrohkea ja yllytykselle altis, mutta se päättää yrittää huimaa ja vaarallista lentoa ymmärtämättä, että toiset vain ilkkuvat sen kustannuksella.

Vaikka kuuhun lento ei onnistukaan, niin pikkukorpille epäonnistuminenkin on lopulta rikastuttava kokemus. Se saa muistoksi kuulennostaan yhden hopeisen höyhenen, joka on kuvituksessa toteutettu ns. foliopainotekniikalla hentoisena hopeisena foliona samaan tapaan kuin saavuttamaton kuu ylhäällä taivaalla.

Pfisterin kuvakirja kertoo kiusaamisesta ja manipuloinnista vivahteikkaasti ja puhuttelevasti – sekä kiusaajan että kiusatun näkökulmasta.

Kuvittajana Pfister leikittelee hauskasti myös erilaisilla näkökulmilla:




Helme Heinen kuvakirjassa korpin poika varttuu emonsa ainokaisena ja saa tästä syystä emonsa jakamattoman huomion. Kiinnostavalla tavalla kirjan yksi viesti osoitetaan myös aikuiselle kasvattajalle: toisinaan voi olla vaarana, että lapsi sokaistuu saamastaan ylenpalttisesta huomiosta siinä määrin, että hänen minäkuvansa vääristyy. Tätä kautta kirjaa voi lukea myös narsismin kuvauksena.

Rickard-nimisestä korpista kasvaa nimittäin voimiltaan ja kyvyiltään aivan ylivoimainen: se päihittää jopa karhun, selättää lehmän ja voittaa norsunkin köydenvedossa. Muut korpit kaikkoavat sen lähistöltä ja se huomaa olevansa aivan yksin.

Rickard menee lopulta pyytämään neuvoa vanhalta korppivanhukselta, joka asettaa sen haasteen eteen: pystyykö se voittamaan myös itsensä?

Ja viimein Rickard ymmärtää olennaisen: se on vahva vain yhdessä toisten kaltaistensa kanssa. Se nöyrtyy ja hakeutuu osaksi laumaa.

Nordan Comunidad -kustantamosta olisi kiintoisaa saada enemmän tietoa. Kyse on osuuskuntatyyppisestä, kollektiivisia työmenetelmiä hyödyntäneestä kansainvälisestä kustantamosta, jonka kirjoja ilmestyi Suomessakin muutamia 1980-luvulla. Kirjoista löytyy usein yhteiskuntapoliittisia kannanottoja. Kenties myöhemmin Lastenkirjahyllyssä esitellään muitakin kustantamon kirjoja.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Yhteiskunnan kuva lasten- ja nuortenkirjoissa


Rouva Huu summaa tänään näkemyksiään uusimmasta kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksen ja Nykykirjallisuutemme historia -hankkeen järjestämässä, kaikille avoimessa Studia generalia -luentosarjassa Nykykirjallisuus ja yhteiskunta, Tampereen yliopiston päätalon luentosalissa A 1 klo 16.15–18

Luennon otsikkona on Konservatismia ja anarkiaa. Yhteiskunnan kuva lasten- ja nuortenkirjoissa.

Luennolla selviää muun muassa se, kuinka oheinen Leena ja Inari Krohnin Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1973) liittyy kokonaisuuteen.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Leikitään piilosta!


Yusuke Yonezu: Kameleontti: sateenkaarileikki. 12 sivua. Suomentanut Tuuli-Maaria Rauta. Lasten Keskus 2010.








Tässäpä viehättävä pahvikirja, jossa kameleontti leikkii piilosta kuvan katsojan kanssa.



Japanilaisen Yusuke Yonezun yksinkertainen kollaasikuvitus ja vetoluukkuja ja liikkuvia osia sisältävät elementit toimivat erinomaisesti pienessä ja hauskasti yllätyksellisessä tarinassa.

Väriään vaihtava kameleontti Leo on hukannut parhaan ystävänsä Amelien. Sen täytyy olla varuillaan maastossa liikkuessaan, ja sukkelasti se vaihtaa tarpeen tullen väriään, kun sitä uhkaavat käärme, susi ja krokotiili:



Vetoluukkujen mekanismit ovat napakoita ja hyvin suunniteltuja.

Tämän yksinkertaisen pahvikirjan mietitty kokonaisuus ja konstailematon toteutus miellyttää yhtälaisesti niin lasta kuin aikuistakin.

Suomumatelijoihin kuuluvan, värinvaihtotaidostaan, pitkästä tahmeasta kielestään ja sukkelasti liikuvista silmistään tunnetun kameleontin löytää myös Eric Carlen kuvakirjasta Kameleontti Kaikenkirjava (Weilin+Göös 1985) ja Petra Heikkilän kuvakirjasta Mikko Kettusen pupupöksyt (Lasten Keskus 2001).

Carlen kameleontti näkee eläintarhassa toinen toistaan kauniimpia eläimiä ja se pyrkii jäljittelemään niitä parhaansa mukaan, kunnes sen pieni pää menee jo aivan pyörälle ja se toivoo taas palautuvansa ennalleen – tavalliseksi kameleontiksi ja omaksi itsekseen.

Heikkilän kuvakirjassa Mikko-kettu aloittaa kuvataidekoulun. Muut eläimet kiusaavat sitä pupupöksyistä, mutta Mikolla onkin mielikuvitustyvä, Kamelontti Kantti, joka osaa puhua kontinkieltä.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Luetaan lapselle ja lapsen kanssa

Rouva Huu tuuletti päätään eilen Helsingissä.

Kolmen vuoden urakka, Rankat aiheet lasten kuvakirjoissa –tutkimus, on nyt valmis ja Huu jätti niine hyvineen käsikirjoituksen Avain-kustantamon hoiviin.

Iltapäivällä oli vanhalla ylioppilastalolla Lasten Keskuksen syysinfo ja alkuillasta Tammen syyskauden avajaiset, joissa juhlistettiin samalla uutta kirjakauppaa. Monien tuttujen alan toimijoiden tapaaminen oli virkistävää, ja päässä kihisee uusia ideoita, aloitteita ja visioita.

Tammessa oli järjestetty kustantamon eri tiloja esittelevä suunnistus, jonka ensimmäisenä rastina oli parahultaisesti lastenkirjallisuusaiheinen toiminnallinen tehtävä.

Jokaisen tuli kirjoittaa Tammen tänään julkistettavaan 50 hyvää syytä lukea lapselle –blogiin kommenttimerkintä, perustelu, miksi omasta mielestä on tärkeää lukea lapselle. Käykääpäs kurkkaamassa ja osallistumassa. Kun koossa on 1500 lastenkirjallisuuden lukemiseen houkuttelevaa perustetta, Tammi lupaa lahjoittaa 500 kirjaa kotimaisille lastensairaaloille!

Lastenkirjahylly tervehtii ilolla uutta blogia, joka puhuu lastenkirjallisuuden ja lukuharrastuksen puolesta.

Blogissa Tammen kirjailijat, kuvittajat, henkilökunta ja muut yhteistyökumppanit kertovat, miksi lapselle lukeminen on tärkeää.